Mitä on lapsen vieraannuttaminen?

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

Puhun vieraannuttamisoireyhtymästä, ( Parental Alienation Syndrome, eli PAS), jonka nosti tietoisuuteen 80-luvulla Yhdysvaltalainen tohtori Richard A. Gardner. Myös oikeustieteen lisensiaatti Anja Hannuniemi on julkaissut Gardnerin määritelmän.

 

 Eronneella pariskunnalla on lapsi, joka on vanhempiensa yhteishuollossa
ja asuu lähivanhempansa luona. Lähivanhemmalla on PAS eli
vieraannuttamisoireyhtymä. PAS on usean erilaisen ilmenemismuodon, eli oireen,
summa.

Ensimmäinen oire on etävanhemman mustamaalaaminen. Huomioitavaa on sen
jatkuvuus. Lähivanhempi kertoo kaikille läheisilleen jatkuvalla syötöllä
etävanhemmasta, joka ei ruoki lasta, pukee lapsen rikkinäisiin vaatteisiin,
antaa lapsen juosta ulkona pakkasessa pelkällä paidalla, ei noudata
minkäänlaista päivärytmiä. Lapsen järkyttävät olosuhteet etävanhemman luona
kerrotaan vakaasti ja harkiten, väritellen ja emotionaalisesti, niistä
puhumista jatketaan kunnes niille saadaan ”backup”, eli kertoja
uskotaan. Mikäli lähivanhempi ”jää kiinni” puheistaan, hän ohittaa
tilanteen, kuin mitään ei olisi koskaan sanottukaan. Vieraannuttaja on taitava
manipuloitsija. Usein hän saakin suuren joukon ihmisiä, jopa viranomaisia
uskomaan tarinansa.

 

Toinen oire on perustelujen puute. Vieraannuttajalla ei ole perusteluja
väitteilleen kysyttäessä ”miksi?” tai ”miten niin?”
Vieraannuttaja ainoastaan jatkaa lausetta, tai aloittaa alusta. Hän saattaa
selittää, miten etävanhempi on väkivaltainen, juo, käyttää huumeita, aikoo
kaapata lapsen, käyttää lasta hyväkseen tai jättää lapsen heitteille.
Vieraannuttaja luottaa siihen, ettei kuulija kysy kysymystä ” miten sinä
todistat tuon väitteesi?” 
Todellisuudessa harva kysyykään. Ihminen, kuullessaan kauhutarinaa
suloisen lapsen hirviövanhemmasta, kumma kyllä, on aina valmis uskomaan
tarinan. Verrataan rakastunutta ihmistä, joka kehuu ja ylistää uutta
kumppaniaan. Kuulija saattaa jopa ärsyyntyä ” ei se nyt niin erikoinen
tyyppi ole!”.  Kauhutarinaa
sensijaan halutaan uskoa. Tuohon ihmisluonteen piirteeseen vieroittaja iskee ja
luottaa, yleensä hyvin tuloksin.

 

Kolmas oire on lapsen suhtautuminen etävanhempaansa. Vaikka lapsella
olisi kokemuspohjaista tietoa ja tajua siitä, että etävanhemman luona kaikki on
hyvin, ei hän ilmaise sitä sanoillaan tai käytöksellään. Pitkäkestoisen
vieroittamisen tuloksena lapsi ei enää kykene muistamaan, mikä totuus on. Lapsi
uskoo vieroittajan hänelle syöttämät valheet tosina ja toistaa ne, aivan kuten
DVD-soitin toistaa Aku Ankkaa. Lapselta kysyttäessä, hän käyttää itselleen
epäluonnollista äänensävyä ja usein ikätasoonsa nähden liian monimutkaisia
ilmaisuja. Kolmevuotias voi käyttää sanaa ”insesti” , vaikka ei tiedä
sanan merkitystä.

 

Neljäs oire on lapsen esiintuoma ”minä itte”. Jokainen tietää
pienillä lapsilla olevan itsenäisen toiminnan kausia, joissa vähiten kaivataan
aikuisen apua. Tässä ei ole kyse sellaisesta itsenäisyydestä vaan
valheellisesta, manipuloinnin seurauksena syntyneestä ajattelusta, jota lapsi
pitää omanaan. Vieraannuttava lähivanhempi voi hyvin sanoa ettei lapsi halua
tavata etävanhempaansa, vaikka kuinka suostuttelisi. Vieraannuttaja esittää
julkisesti yhteistyökykyistä vanhempaa, mutta todellisuudessa hän manipuloi
lasta, ja siinä onnistuessaan käyttää lapsen sanomisia ”lakinaan” ja
oikeutuksena olla laittamatta lasta tapaamiseen etävanhemman kanssa.
”Lapsi ei halua, se ei ole siis lapsen edun mukaista”. Valitettavaa
on, että tämäkin menee lähes aina läpi mm sosiaalivirkailijoille.

 

Viides oire on lapsen antama tuki vieroittajalle. Lapsen puheet
heijastavat vieroittajan puheita, lähes aina sanatarkasti. Lapsi ei kuitenkaan
kykene kertomaan, miksi hän vaikkapa haukkui sisaruksensa tyhmäksi, tai huusi
etävanhemman uudelle puolisolle ” lähe meneen täältä, sä et edes kuulu
tänne!” Kysyttäessä lapsi saattaa sanoa ” mun piti” tai ”
en mä tiiä”.  Etävanhemman
kehoittaessa lasta pyytämään anteeksi, lapsi ei edes ymmärrä, mitä väärää hän
on sanonut.

 

Kuudes oire on vieroittajan kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä ja
kiitollisuutta. Nämä kaksi puutetta sivuavat läheltä narsismia ja psykopatiaa,
mutta niiden välille ei tule siitä huolimatta automaattisesti vetää
yhtäläisyysmerkkiä.

Vieraannuttaja voi käyttää hyväkseen mitä tahansa etävanhemmasta
irtilähtevää tiedonmurusta. Korkokenkien käytöstä tehdään pornoa, saunaoluen
juomiesta alkoholismia. Itseään lasta voidaan jopa pahoinpidellä ja vierittää
syy etävanhemman niskoille. Lapsi voidaan pitää nälässä, jotta saadaan paino
laskemaan, ja sen jälkeen punnita lapsi ja väittää, että paino on etävanhemman
luona laskenut, ja viitata etävanhemman kyvyttömyyteen ruokkia lasta.

Etävanhemmalta saatetaan pyytää joustoa tapaamisissa, mutta
vieraannuttaja itse ei jousta koskaan. Edes sovitut tapaamiset tai yhteydenpito
eivät läheskään aina toteudu. Vieroittaja pyrkii minimoimaan ja lopettamaan
kaiken kommunikaation lapsen ja etävanhemman välillä. Mikäli asiasta
saataisiinkin esimerkiksi oikeuden määräys, pyrkii vieraannuttaja siitä
huolimatta kiertämään määräystä aina, kun se on mahdollista. Hän voi myös
keksiä raskaita syytteitä etävanhempaa vastaan, ja hakea sitä kautta täyttä
yksinhuoltoa ja tapamisten minimointia tai lopettamista. Ja yleensä hän näin
tekeekin. Lisäksi lapseen tarttuu vieroittajan asenne. Lapsi ei osoita
etävanhemmalleen enää mielihyvää, ole kiitollinen saamistaan lahjoista. Mitä
kauemmin lapsi altistuu vieroittavan vanhemman manipuloinnille, sitä enemmän
hän alkaa kokea myös itse etävanhemman rakkaudenosoitukset ja anteliaisuuden
itseensä kohdistuvana manipuolintiyrityksenä.

 

Seitsemäs oire on lapsen oman mielikuvan häiriö. Lapsi alkaa käyttää
vieroittajan sanoja ja termejä omassa puheessaan, vaikka ei olisi ikänsä
puolesta kykenevä ymmärtämään puheensa sisältöä. Lapsi puhuu opetetusti, ilman,
että hänen elekielensä vastaa puhuttua tuotosta. Väkivallasta puhuva lapsi ei
ilmaise kasvoillaan pelkoa, hänen tunnereaktionsa ei vastaa kerrottavaa asiaa.
Pieni lapsi saattaa käyttäytyä neuroottisesti, pestä jatkuvasti käsiään tai
heräillä yöllä tarkistamaan, onko vanhempi paikalla. Lapsi kanavoi
hämmennyksensä toimintaan, kuten pesemiseen, ja hän varmistaa yöllä, ettei ole
yksin. Koska kokemus ei vastaa vieroittajan sanomaa, ja etävanhempi nukkuukin
omalla paikallaan kaikessa rauhassa, saa lapsi ristiriitaista viestiä. Pienelle
lapselle tämä on niin hämmentävää, ettei hän kykene sitä käsittelemään. Tämän
vuoksi pienillä lapsilla esiintyy usein neuroottisia oireita tai heillä on
korostunutta tarvetta kiinnittää liiallista huomiota asioihin, joiden tulisi
olla täysin päivänselviä.  Jos
vieroittaminen on pitkäkestoista, ja lapsi kasvaa vieroittajan ilmapiirissä
vuosia,todennäköisyys  hänen psyykensä
jakautumisesta ”splitiksi” kasvaa. Tämä altistaa lapsen vakaville
itsetunnon häiriöille. ( Narsistinen persoonallisuus, psykopatia )

 

Kahdeksas oire on viha. Vieroittaja levittää mustamaalauskampanjansa
laajalti sukuun ja yhteisiin ystäviin aiheuttaen välirikkoja monella taholla
kohdistuen etävanhempaan. Ei ole ennenkuulumatonta, että etävanhemman terveys
heikentyy vieroittamisen johdosta, jolloin vieroittaja käyttää myös tätä tietoa
hyväkseen kytkemällä sen kertomukseensa etävanhemman huonoista elämäntavoista.
Vieroittaja ei pitäydy ainoastaan etävanhemmassa, vaan laajentaa
vieroituskampanjansa koko etävanhemman sukuun ja ystäviin. Käytännössä tämä
tarkoittaa sitä, ettei lapsi enää tapaa etävanhemmanpuoleista sukuaan tai
ystäviä lainkaan. Myös lapsen mielipide suvusta ja ystävistä muutetaan
negatiivikseksi, samoin kuin etävanhemmankin. Samaan aikaan vieroittaja tuo
vahvasti esiin olevansa itse uhri. Hän syyttää etävanhempaa vieroittamiesta ja
itsensä sekä oman puoleisen sukunsa ja ystäviensä mustamaalaamisesta.

 

Oikeuslaitokset ja sosiaaliviranomaiset ovat alttiita uskomaan
vieroittajaa. Se on hyvin ymmärrettävää silloin, kun ei tunneta oireenkuvaa.
Lapsen tapaamisasioissa uskotaan helposti vieraannuttavan vanhemman sanaan, se
kirjataan lapsen omana tuotoksena. Etenkin pienempien lasten kohdalla luotetaan
välilliseen, vanhemman antamaan kertomukseen, ja siihen ,että vanhempi tuntee
lapsensa. Lasta ei usein edes kuulla.

Jos kyseessä on vanhempi lapsi ja häntä kuullaan, ei tiedon uupuessa
osata kiinnittää huomiota lapsen tapaan kertoa etävanhemmastaan. Ei huomata
tuotetun sanoman ja tunnereaktion ristiriitaa eikä lapsen lähes poikkeuksetta
sanatarkkaa kopiota vieroittajan puheesta.

Usein vieroittajan saatua tavoitteelleen hyväksyntä, rajoitetaan
tapaamisia. Lapsi saa kaikilta tahoilta viestin, että juuri vieroittava
vanhempi on oikeassa, ja siten parempi vanhempi. Vieroittava vanhempi ruokkii
lapsen käsitystä pienillä seikoilla, kuten jatkuvalla tarkistelulla lapsen
ollessa etävanhemmallaan: ” Soitathan joka päivä, onko kaikki hyvin,
oletko sinä saanut syödäksesi, joko kävit pesulla, sataako siellä-olitteko
ulkona, saitko iltapalaa…” Ja niin edelleen. Lapsi joutuu jatkuvasti miettimään,
onko hänen hyvä olla etävanhemman luona, jos kerran lähivanhempi jatkuvasti
huolestuneena asiasta kyselee. Vieroittaja pyrkii samoilla metodeilla
murentamaan myös etävanhemman itevarmuutta vanhempana. Vieroittaja lähettää
esim.sähköposteja, joissa arvostellaan lapsen kanssa olemista,
kyseenalaistetaan päivänselvyydet ( ruoka, uni, ulkoilu, oleminen,
välittäminen…). Vieroittaja määrää etävanhempaa tekemään haluamallaan tavalla
ja ellei etävanhempi noudata ohjeita, kääntyy vieroittaja viranomaisten puoleen
pyrkien jälleen rajoittamaan tapaamisia entisestään.

Vieroittaja perustelee tapaamisrajoituksiaan lapsen suojelulla ja
edulla. Yleisesti hän perustelee seuraavan tyyliin: ” Lapsi reagoi
tapaamisten jälkeen, lapsi on levoton, väsynyt, hämmentynyt ja kaipaa
kotiin” . Tämä hunaja sosiaalitoimen ja oikeuslaitosten korville menee
usein läpi niine hyvineen. Kukaan ei kysy ” miten reagoi, millä tavoin
hämmentynyt, miten se ilmenee, onko lapsi käynyt asiasta psykologilla, onko
reagointiin muita mahdollisia syitä?” Ei. Viranomaisten keskuudessa ,
kuten olemme tulleet huomaamaan, sana ”huoli ” menee läpi tässäkin
asiassa, usein ilman kummempia perusteita. Edelleen painotan myös seikkaa joka
on erittäin oleellinen : Etävanhempaa ei kuulla.

Mikäli etävanhempaa kuultaisiin, tulisi esiin monia seikkoja.
Huomattaisiin, että etävanhempi kyllä ruokkii lapsen, mutta ruokavalio voi
poiketa lähivanhemman vastaavasta. Samoin päivärytmi, ulkoilu, ynnä muut
todennettaisiin kuuluvaksi täysin normaaliin perheen elämään jonkinasteisin
eroavaisuuksin lähivanhemman perheen elämästä. Lyhyesti siis kaksi kotia, kaksi
erilaista tapaa, joista etävanhemman tapa on täysin, ja yhtälailla, lapsen edun
mukainen ja hyvä.

Valitettavasti vieroittajalla on ennakkoon jo keino tähänkin. Hän kerää
usein laajan tukiverkon, niinkutsutun ”hovin” ympärilleen, joka
puoltaa hänen omaa näkemystään etävanhemmasta. Tätä keinoa käyttäen on helppo
harhauttaa viranomaiset uskomaan etävanhemman kelvottomuuteen.

Viranomaisten tulisi aina herätä siinä vaiheessa, kun huoltoriidan
jatkuessa vieroittava vanhempi jatkuvasti, sovintoesityksistä huolimatta, hakee
täyttä yksinhuoltoa lapseen. Yleensä yksinhuoltoon ei ole mitään perusteita.
Jos viranomaiset tutkisivat asiaa tarkemmin, huomattaisiin, että riitainen
etävanhempi onkin lähivanhemman luoma mielikuva, ei todellinen henkilö.
Huomattaisiin vieroittajan pitkäjänteinen kiusanteko, jolloin etävanhemmankin
suutahtamiset ja sanomiset saisivat aivan uuden valon ja näkökulman. Näitä
pitkällisen ärsyttämisen johdosta sanottuja sanomisia vieroittaja pyrkii
saamaan voidakseen esittää niitä irroitettuina asiayhteyksistään
sosiaalitoimelle ja oikeuksille, vedoten etävanhemman agressiivisuuteen.
Pyrkimyksenään yksinhuoltajuus ja sen tuoma mahdollisuus lopettaa lapsen ja
etävanhemman tapaamiset kokonaan.

 

Ikävä ilmiö on myös juridinen suhtautuminen vieroittajiin. Heidän
asiaansa ajetaan täysillä eteenpäin huolimatta lapsen edusta. Vaikka juristi
jossakin vaiheessa tajuaisikin avustavansa lapselle epäedullisempaa vanhempaa,
harvoin hän ehdottaa päämiehelleen sovintoa vastapuolen kanssa. Päinvastoin hän
kärjistää viimeiseen asti vieroittajan tyylin mukaisesti asioita, ilman
todellisuuspohjaa ja perustaa todistelunsa samoihin heiveröisiin kantimiin,
kuin vieroittaja itsekkin.

Kaikin puolin vieraannuttamisessa on kyse suuresta järjestelmällisestä
operaatiosta, jossa pyritään saamaan kaikki, myös viranomaiset uskomaan
vieroittajan versio.  Vieroittaja itse on
niin sisällä omassa ”oireistossaan” että on olemuksessaan hyvinkin
uskottava. Hänelle ei tuota vaikeuksia harhauttaa viranomaista, antaa
vääristeltyä todistusta, pimittää tietoa, vaikuttaa todistajaan, lähes kaikki
rikoslaissa mainitut rikkomukset liittyen viranomaisten ja oikeuksien
harhauttamiseen ovat vieroittajalle täysin normaalia toimintaa.

Mikäli vieroittaja ei onnistu vakuuttamaan vaikkapa psykologia tai
joutuu itse arvioitavaksi, ei hän hätkähdä siitäkään. Hän saattaa jopa olla
hyvässäkin yhteistyössä etävanhemman kanssa aina siihe asti, kunnes pääsee
pälkähästä.  Vieroittaja vaihtaa
ammattilaista, ellei hän saa haluamaansa lausuntoa tai lopputulosta. Hän voi
jatkaa tavoitteeseensa pyrkimistä vuosikausia aiheuttamalla lapselle
suunnattoman stressin vain ajaakseen omaa etuaan. Myös toisinpäin voi käydä.
Vieroittaja ei välttämättä hae minkäänlaista ammatillista lausuntoa yhtään
mistään. Hän voi väittää elävänsä täysin harmonista elämää ideaaliperheessä, ja
väittää tekevänsä yhteistyötä etävanhemman kanssa. Lapsi kuitenkin reagoi ja
etävanhempi saattaa huolestua. Mikäli etävanhempi esittää huolensa
viranomaisille jäätyään ilman vastakaikua lähivanhemmalta, on tämä
vieroittajalle kuin lahjaksi annettu ase jolla ampua.

Vieroittaja aloittaa kampanjan, jossa etävanhempi esitetään kiusaajana
ja turhien tukitoimien tai psykologien vaatijana lapselle, jota ei vaivaa
mikään muu kuin hirviömäinen etävanhempi, jonka luokse lapsi joutuu menemään
joka toinen viikonloppu. Näin lapsi saattaa jäädä vaille hoitoa, jota hän
oikeasti tarvitsisi.  Esimerkillä yritän
tuoda esiin asiassa sen puolen, että on aivan sama, mitä etävanhempi tekee. On
aivan sama, mitä viranomainen tekee. Ellei lopputulos palvele vieroittajaa, hän
riitauttaa asian.

Sellaista asiaa ei ole olemassa, mitä vieroittaja ei osaisi hyväkseen
käyttää.

Viranomaisten ja tuomioistuimien tulisi muistaa lapsen etu ja hyvin
yksinkertainen psykologinen fakta. Lapsen minäkuvan kehitys perustuu
mielikuvaan omasta vanhemmasta/omista vanhemmista. Jos lapsen minäkuvan
perustaa vaurioitetaan, vaurioituu lapsen oma minäkuva. Hänen normaali
kehityksensä vähintään vaarantuu ja käytännössä se poikkeuksetta heikentyy.
Lapsen edun nimissä tulisi osata tunnistaa PAS ja määrätä lapsi terveelle
vanhemmalle asumaan.

Viranomaisten ja tuomioistuimien tulisi huomioida PASin yhteydessä myös
se, että vieroittaja etsii itselleen kaltaistaan seuraa. Hänellä on lähes aina
mielenterveysongelmia ja häiriintynyt 
itsetunto. Tämä on nähtävissä liian tiiviinä toiseen tukeutumisena.
Esimerkiksi vieroittajan uusi puoliso on hyvin usein sama asia kuin vieroittaja
itse. Pariskunnan mielipiteet eivät eroa toisistaan eivätkä he kykene
irtautumaan toistensa vaikutuksesta normaalisti. He tekevät asioita yhtenä
ihmisenä ja puhuvat yhdellä suulla. Etenkin tuomioistuinten tulisi kiinnittää
huomiota vieroittajan kumppanin ominaisuuksiin, sillä yleensä vieroittaja
avioituu sellaisen kumppanin kanssa, jolla on vastaavat häiriintyneet
käsitykset kuin vieroittaajalla itsellään. Yksin vieroittaja ei pärjää koskaan.
Ilman ”hoviaan” hän on voimaton.

Huomioni kiinnittyy lähes aina tiedon puutteeseen. PAS on Suomessa
yleinen ilmiö, ja sen oirekuva on selkeästi nähtävissä. On viitteitä siitä,
että asiaan olisi jo tartuttu. Pakollinen sovittelu ennen tuomiostuimiin menoa
huoltoriidoissa on hyvä asia. Siitäkään ei kuitenkaan tule olemaan mitään
hyötyä, ellei vieraannuttamisoireyhtymää tunneta, eikä sen oireita tunnisteta.

Jokaisen sosiaalivirkailijan, asianajajan ja tuomarin tulisi
lisäkouluttautua ja oppia tunnistamaan vieroittamisen merkit työssään. Jokaisen
viranomaisen, joka toimii lasten asioissa liittyen huoltoriitoihin, tulisi
tarkoin harkita vieroittamisen mahdollisuus ja poissulkea se. Viranomaisilla on
kaikki valtuudet pyytää asiaan tarvittavat dokumentit ja määrätä tarvittaessa
huoltoriidan osapuolet psykologisiin tutkimuksiin. Avoimeksi jää vain se, missä
lapsen tulisi asua, ennenkuin asiaan on saatu selvyys.

Oma ehdotukseni on se,
että on lapsen asuinpaikka sitten kummalla tahansa asian lopulliseen ratkaisuun
asti, tulee lapselle määrätä laajat tapaamisoikeudet etävanhemman luona. Näiden
tapaamisten rikkomisesta tulee määrätä sakkosanktio, jonka mahdollisesta
suorittamatta jättämisestä seuraa muunto suoraan vankeudeksi. Tämä siis niissä
tapauksissa, joissa viranomaisella ei kerta kaikkiaan ole varmuutta asiasta,
joissa ei ole olemassa dokumentoitua todistelua, joissa ei edes pakollisen
sovittelun ja siihen kuuluvien ammattilaisten yrityksistä huolimatta ole saatu
selkeää kuvaa siitä, onko kyseessä vieroittaminen vai eikö ole. Selkeät
pahoinpitely ym. tapaukset suljen tämän ulkopuolelle. Lopuksi totean, että
ammattilaiselle ei ole vaikeata tunnistaa vieroittamisen oirekuvaa, mikäli
oireyhtymä on hänelle tuttu. Oletetussa sovittelussa kaiken edellä
kirjoittamani valossa, on asian laita helposti nähtävissä ja pääteltävissä.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu